Koiristakin voin kirjoittaa. Niitä meiltä löytyy kuusi kappaletta, joista kaksi tosin asuu mummolassani, toinen siksi että ukki ei tahdo päästää sitä pois sieltä ja toinen enemmänkin mummon lenkkikaverina. Kotiin jää siis kolme. Neljä koiraa ovat roduiltaan harmaita norjanhirvikoiria, joita kasvatamme. Sen lisäksi meillä on kaksi nuorta koiraa, siskoni schipperke, pieni musta pirulainen joka on tuhonnut yksin enemmän kuin kaikki muut koiramme yhteensä. Hännänhuippuna on uusin tulokkaamme, valkoinen ruotsinhirvikoiranarttu Nasta. Kaunis joskin vielä hieman hömelö otus. Näistä yksi harmaa, Hehku, ja Nasta on minun omistuksessani.

Hehkua voisin kuvailla elämäni koiraksi. Sain sen kun olin kymmenen. Olen nähnyt sen syntymän ja koko sen elämän ajan olen seurannut vierestä sen kehitystä. Olen läpikäynyt sen kanssa lukemattomat näyttely- ja agilityharjoitukset, eläinlääkärikäynnit sekä metsätysreissut. On pelottavaa ajatella sitä hetkeä kun Hehku ei enää aamulla katsokaan häkistään minua ja aloita hurjaa haukkuravia. Se on oikeastaan mahdotonta. Enkä tahdo ajatella sitä.

Nasta on uusin tulokkaamme, joka tuli kesällä paikkaamaan edeltäjänsä Ladyn jättämää suurta aukkoa (Ladysta saatte ehkä kuulla myöhemmin). Tietenkään se ei voi korvata sitä mitä Lady oli, mutta se on antanut minulle suunnattomasti iloa. Pienihän se vielä on. Ja uskomattoman hömelö. Mitä muutakaan toisaalta voin odottaa niin nuorelta.. Odotan suunnattomasti ensi kesää kun se on järkiintynyt ja parhaassa koulutusiässä ja valmis monien tuntien metsälenkeille.  

Nämä kaksi koiraa, etenkin Hehku, ovat yksi elämäni suurimmista valopilkuista. Saatte ehkä nähdä kuviakin jos onnistun sellaisten liittämisen opettelemaan.